Kuulin tammimarkkinoilla monta surullista elämäntarinaa.
Syrjäytymisestä, sairastumisesta, työttömyydestä, aktiivimallin ”juoksutuksesta”, omaishoitajan voimien vähenemisestä ja eläkeläisen eläkepalkan pienenemisestä
Ihmiset äimistelivät sote-uudistuksen 10 × kaavailluista asiakaspalvelumaksuista, kysyivät mielipidettä metsänhakkuista, dieselveroista, sähköautojen nopeasta käyttöönottamisesta- ”kohtapuoliinko ajellaan niillä kaikki – paitsi mistä me tavalliset kansalaiset niihin rahat otetaan?”
Ja monesta muusta. Huolia piisasi.
Eräs yrittäjä oli tuohtunut irtisanomissuojan käsittelyn kestämisestä lakkovaikutuksineen:
”Kyllä minä työnsätekevät henkilöt pidän töissä, eikö eduskunnassa ole tärkeämpiä asioita hoidettavana?”
Osa ihmetteli, miksi uskontoa ei saa enää opettaa koulussa. Miksi asia on viime vuosina muuttunut? He pitivät ”uskonto, koti ja isänmaa”- arvoja kulttuuriperintönä ja suomen kansanomaisuutena.
Keskusteluissa rikoksia tehneet turvapaikanhakijat piti palauttaa oikopäätä.
Osa keskustelijoista oli järkyttyneitä ja kyseli, että miksi he tekevät tuollaista, mehän ollaan huolehdittu heistä?
Opin paljon tammimarkkinoiden aikana tapaamisista. Huolensa kertovaa kannattaa kuunnella.
Ei montaakaan kiinnosta, miten hieno minun vaaliohjelmani on.
Ei pidä puhua päälle. Mahdollisimman monen kuunteleminen mahdollistaa lopulta sen, että voi saada äänensä kuuluville. Sillä se ääni on monen yhteinen. Se kuuluu kauemmaksi.
Oli myös tapaamisia, jossa tapahtui sielunhoitamista. Keskustelua, kuuntelemista, myötäelämistä ja yritys rohkaista. Kuulin oman sanattomaksi jääneen mielen ääneksi sopertavan: ”Saanko rukoilla puolestasi, ihan tässä ja nyt?”
”KYLLÄ”. Aika pysähtyy kesken torivilinän.
Ja sitten huojentuneena hymyillen, kohtaamisesta erkaneminen.
Käsi heilahtaa. Uusi ystävä häviää.
”Siunausta!” kuulen.
Kuka kuiskasi noin?
Sana tuli ääneksi keskellemme.
Sillanpakertaja 